SAVI JA SANAT VOIMAN HERÄTTÄJINÄ

Perttu Ollila

 

vf0

 

 

Sisällys

Johdanto
Saven jälkiä ihmisessä
Sanataiteen lupaus
Voimauttavat sanat
Vallasta voimaan
Ihmisluonto
Vapaus, itseys ja toimijuus
Conatus voimavarana
Lopussa loitsu seisoo
Lähteet

 

Johdanto

Taiteelle on esitetty monia kaunopuheisia uskontunnustuksia. Taiteen hyvää tekevä vaikutus on kuitenkin vain mahdollinen tai kontingentti. Taideterapian vaikutukset näyttävät ilmeisemmiltä, joskaan evidenssi ei tyydytä kaikkia. Monille taideilmaisulla on lisäarvo, joka puuttuu puhe- ja lääkehoidosta. Ajatellaan, että pelkkää vastaanottavaa taidesuhdetta parempi on ilmaiseva suhde. Siinä lopputuloksen veroinen, ellei tärkeämpi, on tekemisen prosessi, muovailtaessa ja kirjoitettaessa koettu. Luovan työskentelyn vaikutuksia voi selittää eri suunnista: yhtäältä hiljainen tieto tulee elähdyttävästi näkyviin ja oivallukset siirtyvät toimintamalleiksi arkeen, toisaalta minän suojautumiskeinot antavat myöden aktivoiden surut. Taidetyö on kuin seikkailu itseen – totinen leikki. Sanailija voi askeltaa hahmottomalle alueelle, kun ei tiedä, mihin seuraava lause vie. Savi voi materialisoida raskaan totuuden. Jotta prosessi olisi voimauttava, avatut arvet pitää myös suturoida.

 

Ovatko sanat ylivertaisia? Johanneksen evankeliumin aloittava logos-hymni (Joh. 1:1–5) kertoo tiiviisti: Alussa oli Sana. Kokeellisen elokuvan profeetta Peter Greenaway julisti painokkaasti toisin vieraillessaan Turussa vuonna 2014: ”Alussa oli Kuva!” Vaan missä on ihmisen ”alussa”? Useimmat sanoisivat uniaan (elo)kuvallisiksi. Mutta on teoretisoitu niinkin, että tiedostamaton on rakenteeltaan kielen kaltainen (Lacan 1999, 48). Kun tämä ymmärretään symbolifunktion kautta, aisti- ja taidealueet samanarvoistuvat eikä kysymys etuoikeuta sanaa. Sanat, kuvat, muodot, äänet, liikkeet ja kosketukset voivat herättää voiman. Jos taidealojen erottelu vastaakin jotain psyyken sisäistä jakaumaa, niin tunteet kyllä yhdistelevät moduksia jatkuvasti.

 

Tässä esseessä ei kuitenkaan lähdetä etsimään sellaista sisäistä Eedeniä, joka olisi parantavien tai tuhoavien voimien tyyssija. Ensin sipaistaan savea, niin että siitä tarttuu jotain kirjoitukseen, ja esitetään avoimia kysymyksiä. Sitten luodaan silmäys sanataiteen itseymmärrykseen voimautumisesta. Sen jälkeen käydään voimaantumisen käsiteanalyysiin. Se tehdään koettaen olla kompastumatta valtaan ja tavoitellen kestävää ihmiskäsitystä, jossa yhdistyy kaksi voiman filosofian intuitiota.

vf1

Saven jälkiä ihmisessä

Taidon tyhjentävä selittäminen sanoin on tuomittu epäonnistumaan. Ymmärrettynä luomiskykynä taito näyttää jumalallisen pilkahduksensa. Genesis kertoo ihmisen luodun maan tomun, saveksen, ja elämän hengen koosteena. Juutalaisen Golem-tarun mukaan ihminen yritti luoda itselleen suojelijaksi kuvajaisen – savesta. Luodun ja luovan ihmisen myyttien lukeminen houkuttaa sanomaan, että ihmisen ja saven suhde on aivan erityinen; savessa on ihmisen sormenjälki, ihmisessä saven tahra muistutuksena. Savisen luomisen miehisiä myyttejä vasten on erikoista, että saven käsittely on määrittynyt enemmän naisten kuin miesten alueeksi. Keramiikkataiteilija Maarit Mäkelän teoreettinen itsetutkiskelu korostaa hänen oman taiteenlajinsa sukupuolittunutta rakennetta ja laajemmin itse materiaalin, saven, kulttuurista sivumerkitystä naisruumiiseen (Mäkelä 2003, 118–119, 123).

 

Mäkelän taiteellis-teoreettinen työ ei varsinaisesti käsittele voimaantumista, mutta se avaa näkökulman valtaan astumiseen. Hän asettaa erilaisia naiseuden kuvallisia ja kulttuurisia esityksiä kuin peileiksi ja kysyy itseltään ja yleisöltä, miten kuvat vastaavat naisena olemista, millä tapaa ne ovat vääristäviä ja miten niitä pitäisi muuttaa. Strategia tarjoaa savea yhtenä mediumina saada representaatiot vastaamaan omaa kokemusta sukupuolesta, vaativammin jopa muuttaa ihmistä rajoittavia kulttuurin mielikuvia. Mäkelän lainafiguurit, saviset Marilynit, Ainot ja Madonnat, imitoivat alkuperäisiä asentojaan mutta vääntelehtivät vähitellen irti oletetusta roolistaan ja paljastavat kulttuurissa vaiettuja asioita. Siinä missä Kalevalan Ainon taistelu autonomiastaan päättyi silminnäkijättömään hukuttautumiseen, Gallen-Kallelan triptyykissä Aino on alaston kohde. Teoksessa Suuri Äiti (1996) Mäkelä on korvannut Väinämöisen silmänsä peittävällä pojalla ja kahdentanut Ainon tämän ympärille – kiinni elämään.

 

Mäkelälle savialustalla on naiserityisyys ja valtaistuminen tapahtuu feministisillä strategioilla: representaatioita kyseenalaistamalla ja julkisuuden sivuuttamien naiskokemusten tekemisellä näkyviksi. Kysymys valinnasta tuottaa silti vaikeasti sivuutettavia paradokseja; yksilö voi valita ”huonomman” representaation, roolin ja käytännön ja saavuttaa sillä huomattavan valta-aseman yhteisössään (esim. Khader 2011, 171–205). Onko hän myös voimaantunut? Saako vallasta myönteisemmän tulkinnan voimana tai energiana, jota strategisesti käytetään ja kierrätetään? On sanottu, että pyrkimyksessä muuttaa valta luovaksi voimaksi feministinen pedagogiikka sotkeutuu omiin dikotomioihinsa (Lindroos 1996, 56). Toiseksi on kysyttävä, voisiko saven anti voimaantumisessa perustua johonkin muuhun kuin representaatioon. Miksei selittäjäksi kävisi psykologinen kärpäspaperimekanismi, jossa mieli tyhjenee häiritsevästä sisällöstä: ”Mene suru saven sisähän!” Vai onko voimaantuminen yksinkertaisesti siinä, että tekee käsin, vaivaten, pyöritellen, muotoillen, kovertaen, kiillottaen? Ehkä olisi myös kokeilemisen arvoista pakottaa merkityksiä pois sukupuolesta. Savi ja ihminen indeksoivat toisensa.

 

vf1_2Saven työstäminen on hyvin ruumiillinen ja kokonaisvaltainen kokemus. Työ tähtää tyypillisesti artefaktiin, luotuun esineeseen, mutta polton ennakoimattomuuden takia luomus voi epäonnistua tai saada epätäydellisyyden kiehtovan leiman. Kulttuuriantropologi Ellen Dissanayake jäljittää luovaa ihmistä, homo faberia. Tällaiselle ihmiselle jonkin tuominen olemassa olevaksi käsin on merkityksellistä ja mielihyvää tuottavaa. Dissanayaken sanoin se on joie de faire, ihmisen luontaisen tekemisen ilon ilmaus. Käsityön perustavanlaatuinen järkevyys ja tyydyttävyys ovat sen sitoumuksessa vanhaan, todelliseen maailmaan, jossa luonnon syklit ja ihmistyön toisteisuus kävivät yksiin. Käsillä tekemisen rytmi vie kontemplaation tietä ihmismielen arkaaisille alueille. (Ks. Dissanayake 1995, 40–45.)

 

Siinä kokonaisprosessissa, jossa savea työstetään materiasta esineeksi, ollaan oikeastaan tekemisissä esisokraatikko Empedokleen kaikkien neljän peruselementin kanssa: maan, ilman, veden ja tulen. Antropologien kartoittamat mielen myyttiset selitysmallit ovat ikiaikaisten kertomusten reinkarnaatioita. Niiden ahdistusta purkava ja elämänhalua lisäävä anti voi olla huomattava. Olen toisaalla esittänyt, että myyttisen kontekstin tiedostamisesta saattaa seurata myyttinen vastaavuudentunne. Se voi tarkoittaa kokemusta yksilön pienuudesta, mutta myös osallisuutta suuresta, jopa suojelevasta kokonaisuudesta. (Ollila 2014, 30–31.) Olisiko tässä saven voimauttava vaikutus lineaarisen kiireiselle, yliverbaaliselle ja -analyyttiselle, yksinäiselle tai neuroottisellekin ihmiselle?

 

Voiman saaminen savesta voidaan ymmärtää myös oppimisen ja tiedon näkökulmasta. Saven käsittelijä oppii taidon (tekhne). Se on kyky, jonka hän saa olemalla jonkinlaisessa ohjauksessa ja ennen kaikkea henkilökohtaisessa kosketuksessa saveen. Osan taidostaan hän pystyy välittämään kielellisesti, mutta osan tietäminen pysyy hiljaisuudessa. Monitieteilijä Michael Polanyi väitti, että tiedämme aina enemmän, kuin pystymme kertomaan. Hän mainitsee suurten taiteilijoiden hiljaisen voiman (tacit power). (Polanyi 2009, 4, 6.) Saveen sovellettuna kyseessä näyttäisi olevan sellainen aineen, plastiikan ja identiteetin kietouma, jossa työprosessi hiljaisuuksineen on juuri tiedollinen. Kaikki eivät voi olla suuria taiteilijoita. Lisäksi hiljainen tieto on historiallisesti myös pienien ja heikkoäänisten omaisuutta. Ehkä voimaantuneisuus perustuu prosessin genealogiaan, siihen, miten saven työstäjä hiljaisena tietäjänä linkittyy homo faberien pitkään sukulaisketjuun. Savityö ikään kuin siirtää tietoa kollektiivisesta muistista ruumiiseen ja ihoon. Saven sedimentillisyys toimii hyvänä vertauksena tällaiselle tietämiselle: se uinuu hiljaa laaksoissa ja painanteissa, eikä kaikkea voi koskaan kaivaakaan esiin.

 

Kaiken edellä sanotun jälkeen tuntuu siltä, että savityö ja kirjoittaminen ovat yhteismitattomia. Osittain tämä onkin totta. Esimerkiksi omaelämäkerrallisen totuuden ilmaiseminen tekstuaalisesti etenevänä kertomuksena tai puhtaasti plastisesti tuntuu olevan aivan eri maailman asia. Silti ekspressiivinen taideterapia perustuu tyypillisesti eri taidemuotojen yhdistämiseen. Siinä ei toki ajatella vain, että kaksi on parempi kuin yksi, vaan siirtymien uskotaan tuovan jotain lisää. Saven materiaalisuus, myös sen tietty muodottomuus, saattaa vapauttaa kirjoittamisen kahleita, laskea itsekriittistä tietämistä. Savi voi jättää jälkensä sanojen maailmaan tai ainakin pohjustaa otollisen psyykkisen tilan kirjoittamiselle ja voiman heräämiselle.

 

Sanataiteen lupaus

Kirjailija Niina Repo on järjestänyt voimaannuttavan, unista ammentavan kirjoitusprojektin kriisipiirille. Projekti toteutettiin ilman varsinaista taide(psyko)terapiakontekstia. Sanataide tai luova, ilmaiseva, terapeuttinen kirjoittaminen – mitä termiä käytetäänkään – ei ole terapiaa tiukan professionaalisessa mielessä, mutta toiminnalla voi silti olla terapeuttinen funktio. Sanataide joutuu pidättäytymään muutoksen lupaamisesta terapiamerkityksessä. Tilalla on tekeminen ja sen kautta näkökulmien muuttamisen koettelu. Kohentunut hyvinvointi on toivottu sivuvaikutus. Sanataideryhmän ja kirjallisuusterapiaryhmän ero on häilyvä sikäli, että kummassakin tavoitteena tai toiveena on terveys ja työkaluina tekstit keskusteluineen. (Ks. Repo 2014, 89–92; vrt. Ihanus 2012, 306.)

 

Sanataideryhmän ohjaajan rooli on olla fasilitaattori, virikkein ja tehtävin luovuutta ruokkiva henkilö, jolta vaaditaan ihmissuhdetaitoja ja arviointikykyä. Vetäjä määrittelee ryhmän toimintatavan, rakentaa luottamuksen ja toisten arvostuksen, kenties myös avaa arjesta erkaantuvan, subjunktiivisen mitä jos -tilan. (Repo 2014, 91, 94–95; ks. myös Karjula 138–141.) Edellä käytetty sanasto väljentää ekspertiisin terapeutin koulutuksesta ja tarjoaa sanataidetta työkaluksi monenlaiseen ohjaus- ja opetustyöhön. Kun työ on luovaa ja vapaata, suurten surujen kirjoittumisen mahdollisuus on silti aina olemassa, vaikkei mistään kriisiryhmästä olisikaan kyse. Siksi vetäjän on hyvä varautua tilanteeseen, jossa kirjoittaminen nostaa pintaan tunteita, joita ei sanataideryhmässä käsitellä, ja tarpeen niin vaatiessa suositella psykoterapeuttia.

 

Kvalitatiivisesti analysoidut alku- ja loppukirjeet sekä psykologin suorittamat testit indikoivat, että sanataiteilija Revon interventiolla oli selvä myönteinen vaikutus, ainakin kyseisellä pienellä otoksella ja valitulla mittaristolla. Repo katsoo projektin osoittaneen laajemmin, että sanataide vaikuttaa osallistujiin voimaannuttavasti. Runsastunut elämänhallinnan tunne (SOC-testi) ja vähentynyt masennus tai ahdistus (RBDI-testi) yhdistettiin voimaantumisen kokemukseen. Sen arvioinnin teoreettisena perustana toimi terveyssosiologi Aaron Antonovskyn salutogeenisen teoria, siinä keskeisenä käsitteenä koherenssin tunne. (Repo 2014, 117, 98, 88.) Psykologi Terhikki Linnainmaa summaa lukuisten kvantitatiivisten vaikuttavuustutkimusten osoittaneen, että ilmaisevalla kirjoittamisella on suotuisa vaikutus kirjoittajien terveyteen, joskin tulokset ja pari meta-analyysia ovat olleet ristiriitaisia. Kokeissa tutkittu kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut vuorovaikutuksellista terapeuttista kirjoittamista. (Linnainmaa 2009, 303, 307, 317.) Juuri sanataiteen ryhmädynamiikka saattaa olla Revon projektin lisäarvo.

 

Antonovskyn, salutogeenisen terveyskäsityksen isän, mallin keskiössä on yksilön selviytyminen tai uupuminen todellisuuden vihamielisyysefektien alla. Hänen vastauksensa selviytymisen mysteeriin on koherenssi. Kyse on yhtäältä terveyttä suojaavasta elämänhallinnan kokemuksesta, toisaalta käyttäytymismallista, jossa vahvuus on taipuvainen voimistumaan. Vahvassa koherenssissa elämä on – vastoinkäymisistä huolimatta – ymmärrettävä, hallittava ja mielekäs ja vastaan paneminen uhille on mahdollista. (Antonovsky 1987, xii–xiii, 20–22; 1979, 122.) Salutogeeninen orientaatio poikkeaa oleellisesti patologisesti orientaatiosta kuvatessaan yksilön sijaintia terveyden ja sairauden jatkumolla sekä kulloiseenkin sijaintiin vaikuttavaa ympäristön tulkintaa. Antonovsky luonnehtii orientaatiota sen laatuiseksi, että se vie ihmiset selviytymisen tielle (1987, 13). Siksi on ymmärrettävää käsitteellistää voimaantuminen koherenssin tunteen kautta, kuten Repo tekee. Synonyymina tarjottu ”elämänhallinta” saa kysymään, kuinka ihminen kontrolloi sanoilla vaikutuspiiriään – koko elämäänsä.

 

Voimauttavat sanat

Yksilön tulkinnan ja elämän mielivallan kohtaamisen kannalta kiintoisa on sosiaalipsykologi James W. Pennebakerin kielellisen sisällön mittari. Se huomioi kirjoittajan käyttämät myönteiset ja kielteiset tunnesanat sekä syysuhteita ja oivallusta ilmaisevat sanat. Pennebaker uskoi löytäneensä kolme lingvististä kohonneen terveyden tekijää: Myönteiset tunnesanat ja vain kohtuullinen määrä kielteisiä tunteita ilmaisevia sanoja korreloivat hyvään terveyteen. Ylenpalttinen tai minimaalinen kielteisten tunnesanojen käyttö liittyi heikkoon terveyteen. Erityisesti syysuhteita ja oivallusta ilmaisevat sanat kävivät yksiin parantuneen terveydentilan kanssa. (Pennebaker 1997, 165.) Korrelaatio ei ole syysuhde. Suuri kysymys on, voiko kirjoittamalla tai juuri tietyllä tavalla sanoja käyttämällä vaikuttaa itseensä. Voidaanko ihminen ohjata voimauttaviin sanoihin, vai ovatko ne paranemisen tekstuaalista heijastusta?

 

Vaikkei sanojen kytköksiä psyykeen ja ruumiiseen aivan ymmärretäkään, Pennebaker uskoo lujasti kirjoittamiseen. Hänen näkemystään täydentäen psykologi Anita Lindquist arvelee, että itsehoidollisessa kirjoittamisessa pelkkä purkava kirjoittaminen tuo hetken helpotuksen, syysuhteita jäsentävä kirjoittamisen taas kestävämmän muutoksen. Hän suosittelee sitomaan faktat ja tunteet kirjoittamisessa, altistumaan ärsykkeille turvallisesti, jolloin ohessa oivallus ja hallinnan tunne paranevat. Kirjoittamisen tulisi edetä sekä järkeviin propositionaalisiin merkityksiin että implisiittisiin, runollisiin merkityksiin, joissa rytmi ja kuvakieli tavoittavat tunteet. Näin kirjoittaminen paitsi selkeyttää myös eheyttää. (Lindquist 2009, 72–76, 83.)

 

Kirjallisuusterapeutti, kulttuuripsykologi Juhani Ihanus jäljittää hoitavia sanoja psykohistoriallisesti, antiikin logoksen terapeuttisista vaikutuksista nykykonsulttien parantaviin mediasanoihin. Hän väläyttelee myös joitain jälkistrukturalistisia ideoita kielen pakenevista ulottuvuuksista: merkityksen ylimäärän, lalanguen ja kielellisen nautinnon (Ihanus 2009, 25, 32–33). Ne ovat tiedostamattoman tihkuntaa kielessä. Kysymys kielen ylimäärän voimauttavasta vaikutuksesta on mielenkiintoinen, sillä tässä näyttää olevan jonkinlainen itseään vastaan kääntyvän voimaantumisen mahdollisuus. Olen toisaalla analysoinut äänellä tuotetusta – huudetusta – kielestä juuri mainitun kielen symboloimattoman alueen vapauttavaa, mutta sosio-lingvistisestä todellisuudesta etäännyttävää potentiaalia (Ollila 2003). Sanojen ylimäärään uppoutuminen voi paljastaa epätavallisen puolen myös kirjoitetusta kielestä. Jotain sellaista filosofi Jacques Derrida tavoitellee tulkitessaan omaperäisesti kirjoittamisen lahjasta kieltäytymistä Platonin Faidroksessa. Lahja ei olekaan lääke oppimiseen ja vf3muistamiseen, vaan kääntämistä karttava farmakon, ”parannuskeino”, jota voi annostella kohtalokkaasti liikaa. (Vrt. Derrida 2003, 136, 141–142; Platon 274c–275d.)

 

Ihanus avaa polun voimaantumiseen mahdollisuuteen verkkokirjoittamisavaruudessa. Transformatiivinen ja voimaannuttava kieli on perinteisesti ollut lausuttua tai kirjoitettua. Ennensanomattoman sanallistamisen (poiesis) vaatima taito (tekhne) tuskin on sidottu välineeseen. Sen sijaan verkkoidentiteettien rakentamiset, yksityisen ja julkisen rajan hämärtämiset muuttavat sitä itseyttä, jonka soisi voimaantuvan. Tekstuaalis-virtuaalisen itsen suhde toisiin vastaaviin on erilainen kuin aiemmassa kirjoittamisen kulttuurissa. Verkko mahdollistaa uudenlaiset itsen esittämiset, kontrolloinnit, muuntelut ja markkinoinnit siten, että hypermedioitu identiteetti tarjoutuu globaalille yleisölle jatkuvasti rakentuen ja hajoten. Verkkokirjoittaminen on periaatteessa avoinna kaikille. Ihmiset voivat sysätä syrjään hiljaisuuden alkamalla tarinoida muuttuvia minuuksia. Ihanus häilyy epäuskon ja toiveikkuuden välillä: Katoamme kirjoittaessa kyberavaruuteen ja tulemme ymmärretyksi verkkosivuinamme ja linkkeinämme. Toisaalta verkko on hyvä kokeilualue itsereflektiolle ja transformatiiviselle kirjoittamiselle. (Ks. Ihanus 2009, 19, 21–22, 42–43.) Ilmeisesti subjunktiivisen tilan voi virtualisoida – vaan entä kokonaisen sanataideryhmän? Tarvitseeko verkkoa hyödyntävä kirjoittaminen vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä ollakseen voimaannuttavaa? Verkko on ilmiselvästi sekä voimauttavien sanojen haaste että laajenemisalue.

 

Ajatus transformaatiosta, syvämuutoksesta tai uudistumista, tulee toistuvasti esille hoitavissa, ennaltaehkäisevissä ja tunnekasvatuksellisissa taidehankkeissa. Ihanus kannustaa elämänkertomusten transformaatioon kohti tulevaisuutta juuri kirjoittamalla: muuttuva minuus löytyy rivien välistä ja muokkautuu moniksi jatkokertomuksiksi (Ihanus 2009, 24–25). Akateemisen luovan kirjoittamisen kehittelijä Celia Hunt arvelee, että transformatiivisessa, fiktiivisessä elämäkertakirjoittamisessa sanoitamme itsestämme tietoa, johon ei ole aiemmin ollut pääsyä. Laajemmin hän puhuu transformatiivisen oppimisen puolesta. Se kohottaa toimijuutta (agentic way of being), minkä osoittavat kehittynyt kriittinen asenne ja integriteetti. Muutos on tietoinen mutta myös vahvasti ruumiillistunut. (Hunt 2000, 41; 2013, 63–64.)

 

Oppimisteoriana transformaatio juontuu koulutustutkija Jack Mezirowiin. Hänelle transformatiivinen oppiminen tarkoittaa kriittisen reflektion kautta toteutuvaa oppimisprosessia, joka johtaa merkitysperspektiivien muutokseen, parempaan käsitykseen omasta kokemuksesta ja toimintaan. Mezirow nimeää merkitysperspektiiveissä kolme erhettä: episteemiset, sosiokulttuuriset ja psyykkiset vääristymät. Niihin puututtaessa neuvotellaan merkityksiä sen sijaan, että passiivisesti omaksuttaisiin muiden määrittelemät realiteetit. (Mezirow 1996a, 31–34, 1996b, 375–376.) Perspektiivimuutoksen ja luovan kirjoittamisen yhdistäminen tuottaa ajatuksen, että kirjoittaen voi reflektiivisesti vetäytyä terapeuttiseen oppimisympäristöön – ja emansipoitua. Mihin sijoittuu voimaantuminen? Onko se yhtä kuin tuo vapauttava syvämuutos vai ehkä transformatiivisen oppimisen tavoite tai edellytys? On tullut aika sukia syrjään sanataiteen sulkakynä ja tutkia, onko voimaantuminen yksi pedagoginen käsite muiden joukossa vaiko kenties muita substantiaalisempi.

 

Vallasta voimaan

Empowerment-termin suomennoksissa on nojattu power-sanan kahteen likeiseen merkitykseen: valtaan ja voimaan. Näin on puhuttu yhtäältä valtauttamisesta ja valtaistumisesta, toisaalta voimaannuttamisesta ja voimaantumisesta. Valtauttamisen taustalla voidaan nähdä olevan ajatus epäoikeudenmukaisen yhteisön tai ympäristön haittavaikutuksista yksilölle. Ollakseen autonominen yksilöllä tulee olla määräys- ja määrittelyvaltaa elämäänsä. Valtauttamisessa autonomiaa kohotetaan valtaa antaen ja sosiaalisesti tukien. Autonomia on arvo itsessään, mutta myös välineellinen tavoite matkalla kohti jotain muuta arvokasta elämässä. On tärkeä kysymys, antaako yhteisö autonomiselle yksilölle näitä sisältöjä, mieltä ja merkitystä tyhjyyden sijasta. Näin salutogenialle tunnusomainen yksilölähtöinen voimaantumisorientaatio on hetkeksi, kysymyksen vuoksi, asetettu toisinpäin.

 

Valta ja voima voidaan suhteuttaa niin, että valtauttaminen on voimaantumisen edellytys. Suhteen tekee ongelmallisemmaksi se, että voimaantumista hakevat eivät ehkä halua de facto valtaa, vaan ennemmin tien onneen ja terveyteen. Väljemmin puhuen vallan figuuri on läsnä seuravassa syklissä: Ihmisen havahduttaa kohtalostaan, contitio humanasta, jokin särö todellisuussuhteessa. Hän täysivaltaistuu elämänsä herraksi ja saa voimantunteen mahdollisuuksistaan. Näin hän voi muokata ja määritellä ihmisen osansa uusiksi. Vaihtoehtoisesti valta- ja voima-sanan johdokset voidaan nähdä hyvin synonyymisina ja vailla edellä kuvattua loogista tai seurannollista yhteyttä. Sosiaalityöntutkija Robert Adams tarjoaa emansipaation käsitettä käytöltään samamerkityksisenä voimaantumisen rinnalle muttei hyväksy voimaantumista minkään vallan anastamisen synonyymiksi. Hän tuntuu ajattelevan valtauttamista kilpailevien arvojen tarjoamisena ja katsoo voimaantumisprosessia oppilaiden näkökulmasta. Huono oppimisympäristö tuttuine rutiineineen on symbolista väkivaltaa oppilaita kohtaan, mihin he reagoivat vastarinnalla – mykkyydestä vandalismiin. (Ks. Adams 1991, 194–198.)

 

Kasvatustieteilijä Juha Siitosen katsauksen mukaan ”empowerment” sai suosiota 1980-luvulla hyvinvointia edistävissä hankkeissa ja laajeni 1990-luvulla muotisanasta kasvatustieteilijöiden pakolliseksi termiksi. Keskustelun painopiste siirtyi 1990-luvulla valtakysymyksistä voimaantumisen problematiikkaan, mihin ovat vaikuttaneet muiden muassa työssä jaksamisen, oppivien organisaatioiden ja luovuuden painotukset. (Siitonen 1999, 84–85.) Innostunutta voimaantumispuhetta pitävät yllä mielikuvat energisoivuudesta, luovista ratkaisuista, vapaaehtoisuudesta ja hyvinvoinnin tavoittelusta. Voimaantumisen käsite nimeää vaihtoehdon motivaation paradigmalle, joskaan motivaatioteorioiden syväluku ei varsinaisesti anna kuvaa ihmisen kontrolloinnista lähtevästä motivaatiosta. (Mts. 98–99.) Voimaantumisdiskurssi vaikuttaa olevan harvemmin tiukkaan käsitteen määrittelyyn perustuvaa kuin löyhää innovatiivisuuspuhetta.

 

Ihmisluonto

Voimaantumisen ytimen lähelle pääsee voiman, miksei myös sen vanhentuneen synonyymin väen avulla: väkijuoma, taiteen väkevä kieli. Voimaantuminen väkevöitymisenä ei siten ole mikään oppi tai ideologia, joka voidaan kiteyttää väitelauseessa, vaan vaikutuksellisuuden kokemus, jossa koko situationaalinen säätöpiiri, ihminen, on mukana. Psykologi ja filosofi Lauri Rauhalan holistisessa ihmiskäsityksessä ihminen on kolmen olemuspuolensa kooste: kehollisuuden, tajunnallisuuden ja situationaalisuuden eli elämäntilanteisuuden. Nämä olemuspuolet antavat toisilleen heijastevaikutuksia epäkausaalisesti, siis samanaikaisesti ja bipolaarisesti. (Rauhala 2005a, 57−61; 2005b, 95; vrt. 1995, 95–96.)

 

vf4Sairauden tai kriisin faktisiteetti todentuu ihmisen mielessä merkityksinä. Esimerkiksi huoli tai häpeä tekevät säätöpiirin toiminnassa kehosta väettömän, voimattomuuteen vapisten raukeavan. Ne vaikuttavat edelleen siihen, kuinka yksilö mieltää situaationsa, koko elämänkulkunsa. Voimattomuuden lähde, säätöpiirin heijastama häiriö, voi olla peräisin (sosiaalisesta) ympäristöstä tai ihmisestä itsestään. Kielteisten merkitysten kierrättäminen tajunnassa voimistaa voimattomuuden ja voi tuottaa sairauden, Rauhalan termein merkityssuhteen vääristymän (2005a, 37), ihmisen olemuspuoliin. Kuitenkin situationaalisen säätöpiirin heikennyksiin, jopa painajaisiin, masennukseen tai itsetuhoon, voi puuttua tietoisella ajattelulla, valinnoilla ja kohtalon vankeudesta kieltäytymisellä.

 

Ihmisluonnossa on itsessään latenttia voimaa: rakkautta, vihaa, viettejä, uskoa. Periaatteessa väkevöityminen voi siis perustua pimeänkin uinuvan voiman herättämiseen. Ihmisen kehollisuudessa on voimaa aktuaalisuutena ja mahdollisuuksina – karvaasti myös peruuttamattomina menetyksinä. Kun ollaan ”täysissä hengen ja ruumiin voimissa”, viitataan elinvoimaisuuteen kehollista vitaliteettia laajemmin. Tällaisen täyteyden saavuttanut henkilö on voimaistunut tai tarmoistunut. Henkisesti hyvinvoivalla ihmisellä on voimavaroja selviytyä pienistä elämänkolhuista; hän tunnustaa puutteensa ja vahvuutensa, olivat ne sitten ruumiillisia tai henkisiä. Voima toteutuu myös voimankäyttönä, aikaansaaden tai estäen, hyvässä ja pahassa. Lopulta voima ja voimattomuus ilmenevät hierarkkisilla tasoilla: arjen elämän vaihtoehdoissa mutta myös niiden niukkuudessa, instituutioiden, erilaisten resurssien, luonnon ja jopa metafysiikan asettamissa rajoissa.

 

Vapaus, itseys ja toimijuus

Eksistentialismi painottaa yksilön täyttä valinnan vapautta: oleellisinta on, mitä ihminen tekee sille, mitä hänelle on tehty. Tällainen voimaannuttamisen tai toisin merkityksellistämisen ajatus sisältää myös vastuunkannon, ehkä paradoksaalisesti kielteisiäkin tunteita. Positiivisen vapauden mukainen valitseminen voi olla ahdistavaa, vapaus suorastaan rasite identiteetille. Tällöin ihminen on taipuvainen ulkoistamaan valinnan ja vastuun pois itseltään. Filosofi Jean-Paul Sartren käsite huono usko (mauvaise foi) viittaa mekanismiin, jolla ihminen kieltää väistämättömän vapautensa. Silloin kun yksilö käpertyy auktoriteetin alle, vetäytyy roolin taakse tai jähmettyy esineeksi, hän tietää vapautensa ja piilottaa sen. (Ks. Saarinen 1983, 198, 200–206.) Huonossa uskossa ilmenee siis sekä tietoisuutta että myöntämättömyyttä omasta vapaudesta. Tämän ristiriidan purkaminen ja vapauden radikaali valotus ovat edellytys voimautumiselle.

 

Eksistentialistisesta painotuksesta voidaan johtaa ajatus, että ihminen voimaannuttaa itse itsensä. Tässä yhteydessä suomen kielellä aprikoitu voiman filosofia saa fennistiikasta selkeyttä. Nimittäin suomen kielen ominaisuus erotella verbien ja lauseiden intransitiivi- ja transitiivimuodot näyttää hyvin, missä voima-sanan johdoksissa prosessi on subjektista itsestään lähtevä. Juuri intransitiivimuotojen morfologiassa toiselle ihmiselle ei anneta voimaa – olipa oletettuna antajana sitten ihminen tai taide – vaan se herää hänessä itsessään. Tässä tulee ero ilmi: Kullervo voimaantui / voimautui / voimistui sanoja sommitellessaan versus ohjaaja voimaannutti / voimautti / voimisti Kullervon. Tai säilyttääksemme intransitiivinen yhteys valta-sanaan: Aino valtaantui / valtautui / valtaistui savea työstäessään.

 

Kullervo-lauseissa kyse on verbin johdinten refleksiivisyydestä ja reseptiivisyydestä. Edellinen tarkoittaa tekijän itseensä kohdistamaa toimintaa, jälkimmäinen sitä, että muutosta ilmaisevan verbijohdoksen tuloksena on kantasanan, tässä voiman, possessio. Muuttumisjohdosten subjektitarkoite ymmärretään tyypillisesti tapahtuman suhteen epäaktiiviseksi. Toisaalta jotain toimintaa agentin on mahdollista suunnata itseensä. (Ks. ISK 2004, § 335, § 337.) Avain lienee siinä, että transitiivimuoto on semanttisesti refleksiivistettävissä objektilla itse: kun Kullervo voimaantui, hän voimautti itsensä. Intransitiivisessa voimautua-sanassa on refleksiivinen UtU-johdin, voimistua-sanassa refleksiivinen U-johdin. Refleksiivinen VntU on näihin verrattuna oikeastaan marginaalinen. Siksi on mielenkiintoista, että suomenkieliseksi termiksi näyttää vakiintuvan juuri johdos voimaantuminen.

 

Kullervon ja Ainon voimaantuessa he ovat subjekteina muutoksen läpikävijöitä, mutta VntU on vain näennäisesti automatiivinen johdin. Toisin sanoen muutos ei tapahdu itsestään eikä subjektilla ole neutraalia tai kokijan roolia. Kullervo-esimerkissä kohde ilmaistaan subjektilla, mutta voimaantumisen kolmessa morfologisissa variaatiossa johdokset kuvaavat sellaista prosessia, jossa muutos toteutuu omin voimin. Edellä sanottu viittaa ihmisessä enemmän tai vähemmän jäljellä olevaan toimijuuteen; täytyy olla pikkuisen terve, jotta voi parantua. Suomen kielen synteettisyydestä riippumatta monet tutkijat näyttävät päätyvän ajatukseen, että voimaantuminen tulee ihmisestä itsestään, ei toiselta annettuna. Itselähtöisyys on myös Juha Siitosen määritelmän ydin sillä täydennyksellä, että toimintaympäristön olosuhteilla, kuten valinnanvapaudella ja ilmapiirillä, voi olla merkitys voimaantumisprosessin onnistumisessa. Voimaantuneen ihmisen hän nimeää voimavaransa löytäneeksi, itseään määrääväksi ja ulkoisesta pakosta vapaaksi. (Siitonen 1999, 93.)

 

Conatus voimavarana

Puhe voimavaroista saa kysymään voiman resurssiluonnetta. Voiman saamista voi ajatella yksinkertaisesti pääsynä oleellisten resurssien äärelle, olivat ne sitten aineellisia tai sosiaalisia, tiedollisia tai taidollisia. Toisaalta voiman voi itsessään ymmärtää resurssina, jolloin se on suunnilleen saman tason ilmiö kuin arvovalta ja itsetunto. Kummatkin resurssiajattelun muodot ovat käsitteellisesti kytköksissä resurssien jakaumaan. Sen epätasaisuutta, esimerkiksi sosiaalisen sukupuolen tai etnisyyden mukaan, voimauttavat interventiot pyrkivät korjaamaan. Tässä esseessä esitetty voiman herääminen painottaa vähemmän voiman relationaalisuutta kuin sen oliomaisuutta. Argumenttia ei voi uskottavasti esittää ilman sitä ontologista väitettä, että voima on hallussa pidetty entiteetti. Tukea saa rationalistifilosofi Baruch Spinozalta (1632–1677).

 

Spinozalla ihmisen elinvoima (conatus, ’pyrkimys’) on yleistä elämänhalua, yksilön psykofyysistä toimeliaisuutta. Se on jokaisen ihmisen luonto. (Etiikka III prop 9 huom.) Ulkoiset vaikutukset voivat tukahduttaa conatuksen; passiivisuuden ja ahdistuksen ilmetessä elinvoimaa kuluttavat syyt löytyvät situaatioista. Spinozalla elinvoima, ilo, kehittyminen ja järjellisyys kuuluvat yhteen. Voimaantumisen kannalta viehättävä esitys on Spinozan ilon analytiikka: Kauneus, taide ja kohtuulliset aistinautinnot ovat viisaan ihmisen osa, kunhan nautiskelu ei aiheuta lähimmäiselle haittaa. Toivon kannustavuuden suhteen filosofi empii, mutta itsearvostus on korkeinta koettavaa. Nöyryys sen sijaan on kielteistä keskittäessään ihmisen miettimään voimattomuuttaan. (Emt. IV prop 45 huom; III df 12 & 15; IV prop 53 tod.) Edelliset ilon ilmentyvät ovat passioita, siis ulkoisten vaikutteiden tuloksia, kun taas korkein ilo hilaritas, ’elämänilo’, tulee sisältä. Se ei voi olla yletöntä vaan on aina hyvää. Ainoana puhtaana aktiona eli sisäsyntyisenä tunnekokemuksena elämänilo aktivoi ihmisen olemuspuolet harmonisesti ja lisää sisäistä voimaa. (Emt. IV prop 42.)

 

Conatus ihmisen elinvoimana, elämänhaluna, on myötäsyntyinen kärsimyksen vastavoima. Itsetuho on conatuksen kannalta mahdottomuus, vaan ikävä kyllä se ei ole sitä ulkoisten syiden paineessa (Etiikka IV prop 20 huom). Conatus voimaantumisen ehtona tavoittaa jotain olennaista hyvinvoinnista ja terveydestä. Kokemus elinvoiman heräämisestä ja kasvamisesta on spinozalaisittain ihmisen täydellistymistä. Se merkitsee omaehtoista itsensä kehittämistä ja vitaalisuuden lisääntymistä. Conatus-käsitettä ei ehkä ole totuttu empiirisesti mallintamaan siten kuin vaikkapa elämänhallinta-käsitettä, mutta vitaliteettina sen somaattiset yhteydet ja suhde depressioon näyttävät ilmeisiltä. Spinozalle melancholia on tunteista vaarallisimpia, sillä se voi sammuttaa conatuksen kokonaan (Emt. III prop 42 tod). Asia osuu luottamukseen kauneuteen: masennuksessa ihminen voi olla niin turta, ettei kykene mielihyvään. Jos makuarvostelman tekemisen mahdollisuus on jopa ihmiseksi tekevä piirre ja edellyttää pyyteetöntä mielihyvää, conatuksen rippeillä kulkevat yksilöt ovat taidelähtöisen voimaantumisen suuri haaste.

vf5


Spinozan käsitys vapaudesta ei ole valintojen tekemistä vaan autonomista aktiivisuutta (Etiikka I df 7). Vaikka täysi situationaalisen säätöpiirin autonomia onkin vain kangastus, ihmisen itseydessä on voimaa suhteessa passioihin ja situaatioihin. Ilon passiot ovat omiaan kasvattamaan conatusta, ja järki taas kykenee muokkaamaan kielteisiä passioita päinvastaisiksi. (Ks. emt. V prop 2, prop 10 huom.) Siksi ihmisellä on mahdollisuus voimaannuttaa itseään, lisätä vapauttaan. Tässä spinozismi ja eksistentialismi vaativat kuitenkin yhteensovittamista. Synteesi voisi olla ihminen, joka luopuu huonosta uskosta ja tiedostaa vapauden tuomionsa, muttei kuitenkaan testaa valintojen kirjoa järjenvastaisilla teoilla. Vapauden tuomio on conatuksen mukainen: autonomia, aktiivisuus, hilaritas, ei mielettömien valintojen tekemisen tarve. Kullervon ja Ainon lopulliset teot eivät siis ole elämälle lausuttuina ei-kiitoksina mitään ihmisen todellisen vapauden manifestaatioita.

 

Hyvään uskoon astunut ihminen saattaa kokea eksistentialistisen vapauden ahdistuksen kautta – ja on siten passion orja. Kuitenkin ahdistus voi viistosti viedä elämänhaluun, kun tieto sen perimmäisestä syystä ja asian tyyni hyväksyminen vapauttavat passion orjuudesta. Spinoza esittää varhaisen psykoterapeuttisen neuvon tunteiden syiden selvittämisestä ja asennemuutoksesta, jolla tunteiden haittavaikutus conatukseen voidaan minimoida. (Etiikka V prop 3–4 huom; prop 10). Tässä tietämisellä on vahvasti terapeuttinen luonne. Voimaantumisharjoitusten kannalta spinozistinen näkemys yhtäältä vieroksuu kielteisiä tunteita ja kuoleman käsittelyä (ks. emt. IV prop 67), toisaalta surun laajan skaalan työstäminen edellä mainitulla tavalla voi lisätä aktiivisen minän käyttövoimaa. Voimaantumisen toteutumisessa siis on keskeistä vaikuttaa elämän kulkuun, astua ulos hierarkioista ja roolituksista, nähdä maailma toisin. Viimeinen ja vaikein, Spinozan antama lisä liittyy välttämättömyyden näkemiseen: kun kohtalo on ylivoimainen, voiman säilyttämiseksi meidän on turhautumisen sijasta tyynesti haluttava sitä, mikä on välttämätöntä (vrt. emt. IV liite § 32).

 

Lopussa loitsu seisoo

Kun itselähtöisyyteen kytketään situationaalisen säätöpiirin ajatus ja eksistentialismin vaade, voimaantuminen – conatuksen herääminen – ei näytä tyhjiötapahtumalta. Se on pikemmin prosessuaalinen reaktio ihmisen olemuspuolissa tapahtuvaan liikehdintään, tunne omasta valinnasta, elämänmielen hallinnasta, omista päämääräisistä ja hyvästä uskosta. Itselähtöisyys ei vähättele turvaverkkojen tarpeellisuutta. Ihmisten osat ulkoisen pakon alla sekä kyvyt ja mahdollisuudet toimia positiivisen vapauden edellyttämällä tavalla vaihtelevat tilannekohtaisesti. Mutta juuri tuo itseys seuraa läpi olemassaolon hierarkkisen rakenteen, kun tajunnallisuus ja kehollisuus kietoutuvat vastahakoiseen arkeen, instituutioihin ja historian painolastiin. Voimaantuneisuus on ihmisen refleksiivinen affirmaatio – kuiskauksesta huutoon – itsensä puolesta.

 

Voimaantuminen on hankalan monisyinen käsite, joka vie aivan länsimaisen ajattelun perusideoihin, kuten tahdonvapauteen. Jos kohta yleisen ja kattavan voimaantumisen teorian rakentaminen onkin epäuskoa herättävä projekti, tässä on vaatimattomammin koetettu valaista joitain puolia ihmisen voimaantumisessa. Oleellisiksi nousivat voiman ontologia ja itselähtöisyys. Tällainen filosofia ei kuitenkaan kättele sujuvasti empiiristä tutkimusta. Näkemys tekee vaikeaksi sen näyttämisen, mitkä ovat tapahtumasarjan yksisuuntaiset kausaalisuhteet. Luottamusta taidelähtöisten interventioiden ja hyvien ohjaajien voimauttavaan vaikutukseen ei sovi sillään hylätä, mutta minkä tahansa ulkoisen ilmiön kausaalisen statuksen tunnustaminen peruuttaa määritelmällisen itselähtöisyyden. Voiman ”kontaminaation” ihmisten välillä voi ymmärtää heijasteena siten, että prosessin primum movens on ihmisen myötäsyntyinen tahto, sitten onnistumisen kokemus. Itselähtöisyydessä voimauttavat sanat ja käsillä tekeminen täytyy internalisoida yksilöön, mikä sopii situationaalisen säätöpiirin huokoiseen itseyteen.

 

Ihmisen voimaantuneisuuden luulisi lisäksi näkyvän ulospäin. Mutta mitkä tarkemmin ovat havaittavat, mitattavatkin ominaisuudet? Näkyykö herännyt voima uljastuneena ryhtinä, kirkastuneena katseena? Onko vastaus ihmisten omissa raporteissa vai psykologissa testeissä? Juuri itsevoimaantumisessa ominaisuudet vaihtelevat itse kunkin mukaan ja saavat eri muotoja erilaisissa situaatioissa. Ehkäpä Kullervo on voimaantunut vasta kirottuaan ja Aino astiansa särjettyään. Fasilitoijien, kuten taidetyöpajojen ohjaajien, pitää olla valmiita myös tähän.

vf6

teksti © Perttu Ollila

 

Lähteet

Adams, Robert (1991) Protests by Pupils: Empowerment, Schooling and the State. Basingstoke: Falmer Press.

Antonovsky, Aaron (1979) Health, Stress, and Coping. San Francisco: Jossey-Bass.

Antonovsky, Aaron (1987) Unraveling the Mystery of Health: How People Manage Stress and Stay Well. San Francisco: Jossey-Bass.

Derrida, Jacques (2003) Platonin apteekki ja muita kirjoituksia. Toim. Teemu Ikonen & Janne Porttikivi. Suom. Tiina Arppe, Merja Hintsa, Teemu Ikonen, Antti Kauppinen, Miika Luoto, Marko Pasanen, Janne Porttikivi, Hannu Sivenius (nimiessee alkup. 1968). Helsinki: Gaudeamus.

Dissanayake, Ellen (1995) The Pleasure and Meaning of Making. American Craft, April–May, 40–45.

Hakulinen, Auli; Vilkuna, Maria; Korhonen, Riitta; Koivisto, Vesa; Heinonen, Tarja Riitta; Alho, Irja (2004) Iso suomen kielioppi (ISK). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hunt, Celia (2000) Therapeutic Dimensions of Autobiography in Creative Writing. London: Jessica Kingsley.

Hunt, Celia (2013) Transformative Learning through Creative Life Writing. Exploring the Self in the Learning Process. London & New York: Routledge.

Ihanus, Juhani (2009) Sanat että hoitaisimme: kirjallisuusterapia ja kertomukset. Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Toim. Juhani Ihanus. Helsinki: Duodecim, 13–48.

Ihanus, Juhani (2012) Kirjallisuusterapia. Psykoterapiat. Toim. Matti O. Huttunen & Hely Kalska. Helsinki: Duodecim, 304–309.

Karjula, Emilia (2015) Subjunktiivinen tila kirjoittajaryhmässä. Sriptum. Creative Writing Research Journal. Vol 2, Issue 1, 136–171.

Khader, Serene J. (2011) Adaptive Preferences and Women’s Empowerment. Studies in Femist Philosophy. New York: Oxford University Press.

Krohn, Sven (1997) Vaellus maassa ja tähdissä. Runoja. Vantaa: Aristo Oy.

Lacan, Jacques (1999) On Feminine Sexuality, the Limits of Love and Knowledge: The Seminar of Jacques Lacan, Book XX: Encore. Ed. by Jacques-Alain Miller. New York: W.W. Norton.

Lindquist, Anita (2009) Kirjoittaminen itsehoitona ja psykoterapeuttisena menetelmänä. Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Toim. Juhani Ihanus. Helsinki: Duodecim, 70–96.

Lindroos, Maarit (1996) Feministisen pedagogiikan uudet ulottuvuudet. Synteesi. Taiteidenvälisen tutkimuksen aikakauslehti, 4 / 1996, 54–57.

Linnainmaa, Terhikki (2009) Kirjallisuusterapian ja ilmaisevan kirjoittamisen vaikuttavuus. Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Toim. Juhani Ihanus. Helsinki: Duodecim, 294–319.

Mezirow, Jack (1996a) Kriittinen reflektio uudistavan oppimisen käynnistäjänä. Uudistava oppiminen. Kriittinen reflektio aikuiskoulutuksessa (alkup. 1990). Toim. Mezirow et al. 2. painos. Helsinki: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.

Mezirow, Jack (1996b) Johtopäätös: Kohti uudistavaa oppimista ja emansipatorista koulutusta. Uudistava oppiminen. Kriittinen reflektio aikuiskoulutuksessa (alkup. 1990). Toim. Mezirow et al. 2. painos. Helsinki: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.

Mäkelä, Maarit (2003) Saveen piirtyviä muistoja. Subjektiivisen luomisprosessin ja sukupuolen representaatioita. Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 43. Helsinki: Ilmari Design Publications.

Ollila, Perttu (2003) Huutoa pimeästä huoneesta: Bruce Naumanin Anthro/Socio-teoksen kokeminen ja psykodiegesis. WiderScreen 4/2003 – Mediataide. http://www.widerscreen.fi/2003-4/

Ollila, Perttu (2014) Äänisen rantojen lumo. Synteesi. Taiteidenvälisen tutkimuksen aikakauslehti, 2 / 2014, 24–46.

Pennebaker, James W. (1997) Writing About Emotional Experiences as a Therapeutic Process. Psychological Science. Vol 8, No 3, 162–166.

Platon (1999) Faidros. Platon: Teokset III. Suom. Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava.

Polanyi, Michael (2009) The Tacit Dimension (alkup. 1966). Chicago: University Of Chicago Press.

Rauhala, Lauri (1995) Tajunnan itsepuolustus. Helsinki: Yliopistopaino.

Rauhala, Lauri (2005a) Ihmiskäsitys ihmistyössä (alkup. 1983). Helsinki: Yliopistopaino.

Rauhala, Lauri (2005b) Hermeneuttisen tieteenfilosofian analyyseja ja sovelluksia (alkup. 1993). Helsinki: Yliopistopaino.

Repo, Niina & Kuuskorpi, Taina (2014) Sanataidetta kriisipiirille . Tutkimus voimaannuttavasta, unista ammentavasta kirjoitusprojektista. Sriptum. Creative Writing Research Journal . Volume 1, Issue 1, 86–120.

Saarinen, Esa (1983) Sartre: Pelon, inhon ja valinnan filosofia. Tampere: Fanzine.

Siitonen, Juha (1999) Voimaantumisteorian perusteiden hahmottelua. Acta Universitatis Ouluensis, Series E Scientiae rerum socialium 37.

Spinoza, Baruch (2003) Etiikka (alkup. Ethica ordine geometrico demonstrata, 1677). Suom. Vesa Oittinen. 4. painos. Helsinki: Gaudeamus.

Share